Tilaisuus

Aamuaurinko sarastaa mun vaaleiden verhojen läpi, ja sä hamuat vielä unisilla huulillasi suudelmaa.
Ja mä sanon että mä olen onnellinen, ja niin mä ehkä olenkin. Tai ehkä se tunne, minkä mä luulen olevan onnellisuutta, onkin oikeasti ihan jotain muuta? Ehkä onnellisuuden voi kuvitella, ehkä sen voi luoda ympärilleen ilman oikeaa syytä sen syntyyn. Voiko onnellisuuden kuvitella, vai onko sen kuvittelu onnellisuutta?
Tänä aamuna mä päätin, että on. Tänään tulisi olemaan kyllä, todellakin, tietysti, taatusti ja totta helvetissä päivä! Mä tulisin olemaan onnellinen, ihana, kaunis ja täydellinen, pitkästä aikaa.

Herrasmiehen elkein sä lähdit, suutelit poskelle ja vannoit rakkauttasi, jälleen. Ja taas vaaleat hiukset ja pyöreät posket valloittivat meidän eteisen, ne uivat mun kahvikuppiin ja mun aamutakin sisään myrkyttäen jälleen muutenkin jo niin ohuet säikeet välissämme.
Ja kun sä käänsit selkäsi ja paiskautit ulko-oven kiinni, sä et edes huomannut niitä.

Mutta mä pidin mun päätöksestä kiinni.
Piikkikorot jalkaan, lyhyt hame päälle, hieman sun valitsemaa hajuvettä ja sitten mä olinkin junassa.
Poissa pääkaupunkiseudulta, poissa arjesta, poissa siitä kaikesta, mitä mä olen oppinut, tai ruvennut vihaamaan.
Tuttu olo menneisyydestä valtasi mut sinä iltana, ja viinankatkuisessa yksiössä mä nauroin, tanssin, hypin, pompin, olin kaunis, voimakas ja onnellinen. Mua katsottiin ja ne katseet jumaloivat mua. Mä olin upea niiden katseissa, niiden silmät söi mua.

Ja silti sä olit koko ajan mun mielessä. Mulla oli mahdollisuus sen yön aikana sekoittaa punaiset hiukset sun tuomiin vaaleisiin, mutta mä mietin sua, enkä mä tehnyt sitä Sinä yönä mulla oli hallussani se ase, jolla mä olisin onnistunut katkomaan vaaleat hiukset ja repimään pyöreät, punoittavat posket pois.

Mutta mä en tehnyt sitä, vaan mä tyydyin tulemaan takaisin, sun allesi huohottamaan.