Me rakastettiin syksyä yhdessä

Taas olisi miljoona asiaa tehtävänä, ja mä olisin iloinen, jos onnistuisin tekemään niistä edes yhden. Ottaa sen kirjan kauniiseen käteensä, lukea, alleviivata, tutkia. Mä tiedän, ettei se ole suuri homma. Jostain syystä se ei kuitenkaan vain onnistu, vaikka multa on ennen opiskelu sujunutkin hyvin.

Onko tää sitä paljon puhuttua syysmasennusta?

Mutta miten mulle voi tulla syysmasennus, jos mulla ei edes ole kesää, jota ikävöidä?

Mä oon aina ennen rakastanut syksyä. Sitä, kun värikkäät lehdet luovat maailman uudestaan, ja yhtäkkiä joka puolella kaikki on värikästä ja sitä kautta niin iloista.

Syksyllä maailma tuoksuu. Maailma tuoksuu sateelta ja mullalta, maailma tuoksuu maailmalta, luonnolta.

Mä oon aina ennen rakastanut sitä, että oon saanut vetää sen paksumman takin niskaan, käyttää pipoa niin ettei pää hikoile. Mä oon aina rakastanut sitä, miten sukat on joka päivä litimärät, ja sitä, miten kaikkien posket hehkuu punaisina.

Mutta nykyään mä en enää rakasta syksyä.

Syksyllä kaikki kuolee, syksy on sitä kun maailma valmistautuu pimeyttä varten. Maailma ei enää tuoksu sateelta ja mullalta, maailma haisee mädältä ja paskalta. On ärsyttävää vetäistä takki eteisessä niskaan ja sitoa kengännauhoja, märät sukat vituttavat ja pipo on mulle vaan tapa, jolla mä voin piiloutua.

Punainenkin on ihan paska väri.

Eilen mulla oli ikävä. Ehkä kovin ikävä mitä koskaan oli ollut. Mä mietin siinä sängyssä maatessani, että mä lopetin syksyn rakastamisen kun sä kuolit, kun sä lensit pois. Me oltiin yhdessä rakastettu syksyä, enkä mä enää osaa rakastaa sitä, yksin.

Eilen mä itkin. Itkin niin, että mun tyyny on vieläkin märkä. Ja mä huusin, mä huusin että sun pitää tulla takaisin. Mutta et sä tullut, ja mä nukahdin, ja sain taas aamulla huutaa sun nimeä.

Älä tule enää mun uniin, isä.

Anna mun vaan mennä.

Sä tiedät kyllä, että se pitää musta huolen.