Mä en halua rankaista sua enää

Kädet eivät meinaa pysyä näppäimistöllä. Tärinä.
Vauhkot silmät vaeltavat ympäri huonetta, eivät pysty keskittymään, yrittävät lopettaa, vaeltavat taas.
Ja mä vannon jälleen, ettei ikinä enää, samalla kun punaan huuliani ja soittelen kyytiä.
Eihän viikonloppu vielä ole ohi, ja tämä viikonloppu on erityinen, niin kuin olivat kaikki muutkin.

Eilinen ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja nyt mun on pakko päästä korjaamaan asia.
Mä naurahdan, sillä mä tiedän, että illalla mä kuitenkin löyttäydyn sun kainaloon, jälleen kerran.

Huone haisee oksennukselta ja tuskaiselta hieltä, jokainen ääni kimmahtelee seiniä pitkin täyttäen jokaisen raon ja kolon, jättämättä ketään ilman.

Ja siinä sä lepäät, mun sängyssä ja sulla on onnellinen ilme.

Älkää ymmärtäkö mua väärin; mä rakastan sitä, ihan oikeasti rakastan.
Eilen me käytiin taas yksi humalainen, mitäänsanomaton ja mihinkään johtava keskustelu, joka kuitenkin tuntui hyvältä. Mä sain taas leikkiä pikku prinsessaa kruunun ja valtikan kanssa, laitoin sut suutelemaan maata mun jalkojen alla, laitoin sut lupaamaan tyhjää.
Ja mä tunnen oloni hyväksi.

Vaaleat hiukset olisivat lähteneet jo ajat sitten, sä olit jo valmis karkoittamaan ne. Viemään ne pois, leikkelemään ne, jatkamaan elämää ja jatkamaan sitä, mikä meillä ehkä joskus oli.
Mä en pystynyt. Mun oli pakko kiduttaa sua, kaataa palavaa öljyä sun niskaan ja kaadettava suolaa sun märkiviin haavoihin, sillä mä nautin siitä, kun sä kärsit. Sillä silloin mäkin kärsin.
Tuska on tunteista voimakkain, rakkauden ohella. Ja jos rakkaus ei enään riitä..

Mä tunnen itseni iljettäväksi. Huomaamattani musta on yhtäkkiä tullut samanlainen kuin siitä eräästä, hahmosta mun menneisyydestä. Lukemattomia kertoja mä olen sulle sitä haukkunut, naljaillut, huutanut ja itkenyt. Miten se kehtasi?
Ehkä mun pitäisi kysyä, että miten mä kehtaan.
Ehkä mä kuuluisin vieläkin sille, ehkä mun pitäisi ottaa yksi askel taaksepäin, rankaista itseäni, sillä mä en halua rankaista enää sua.